Happy Sex for All!

Parin viime vuosikymmenen aikana tasa-arvo on ottanut valtavia loikkia eteenpäin ja esimerkiksi naisten oikeuksista pidetään meteliä tasaisin väliajoin – toki syystäkin. Sen siivittämänä tuntuu olevan meneillään myös jonkinlainen naisten seksuaalisen vapautumisen aikakausi; nykynainen on itsenäinen, vahva ja seksikäs omilla ehdoillaan. Nykynainen voi ostaa häpeilemättä vibraattorin ja kertoa siitä kavereille, sillä nykynainen runkkaa ja panee siinä missä miehetkin. Samalla kun aiempaa avarakatseisempi seksipuhe ja seksipositiivinen ilmapiiri tuntuu levittäytyvän kaikkialle ympärillämme, on yksi asia silmiinpistävästi vinksallaan: ovatko asenteet miehen seksuaalisuudesta jämähtäneet edelleen 80-luvulle? Siinä missä naisia kehotetaan nauttimaan omasta ja kumppanin (yhden tai useamman) kehosta ja ottamaan ilo irti seksuaalisuudesta, tuntuu että vanhanaikainen stereotypia heteromiehestä pitää tiukasti pintansa. Mies on aina valmis, mies tuikkaa sisään, laukeaa ja ottaa ulos, mies ei ...

Kun kevätaurinko lämmittää ja luonto heräilee eloon, lyhenevät lahkeet pohjolassakin. Ihmiset kiinnostuvat jälleen toisistaan, saattaapa kadulla nähdä hymynkareenkin vastaantulijan kasvoilla ja monella ajatukset laukkaavat keskimääräistä villimmin. Kevät ja alkukesä on ihanaa aikaa haaveilla ihastumisesta, kesäromanssista, valoisista illoista ja yhteisistä yöttömistä öistä. Mutta kenelle nämä ajatukset ovat sallittuja, entä kenellä on oikeus tehdä todeksi omia kesähaaveitaan? Luin taannoin Rouva Syldin vavahduttavan blogitekstin aiheesta  "Kunniallinen äiti ei pervoile"   ja aihe jäi kaihertamaan mieltäni moneksi päiväksi. Tottakai äitinä, mutta myös laajemmin. Heräsi kysymys: kenellä on lupa nauttia? Kenellä on lupa toteuttaa itseään, olla juuri sellainen kuin on, kenellä on lupa irstailla menemään silloin kun mieli tekee? Vaikka asenteet ja ilmapiiri ovat muuttuneet viimeisten vuosien aikana huomattavasti sallivampaan suuntaan, ei käy silti kiistäminen, että tietyt ajat...

Olipa kerran nainen, joka oli ylpeä itsestään. Nainen, joka viihtyi kehossaan, rakasti ja helli sen jokaista ruttua, kohoumaa ja kolhua. Nainen, joka oli itselleen lempeä ja arvostava. Nainen, joka pärjäsi elämässään pitkälle sillä, että oli hyvä tärkeimmälleen: itselleen Tuo nainen en ole minä. Olemme kaikki kuulleet saman virren sen sata kertaa: rakasta itseäsi, ole itsellesi lempeä ja hyvä, SINÄ olet ainoa ihminen, jonka kanssa sinun on tultava toimeen 247 ja niin edelleen. Tätä mantraa toistetaan aina ja kaikkialla – eikä siinä ole mitään väärää, koska joka sana tuosta on totta. Kun olet sinut itsesi kanssa, on elämä paljon mukavampaa ja helpompaa. Simple as that. Noin niin kuin teoriassa. Mikä siinä sitten on niin vaikeaa? Siinä, että ihan oikeasti voisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Vaikka olen kuinka tietoinen siitä, että itsensä rakastaminen on ensimmäinen – ja merkittävin – askel kohti onnellista elämää, vaikka kuinka yritän työstää mindfullnesia tai muita...

Törmäsin yllättäen ja varsin yllättävässä yhteydessä stereotypiaan, jonka mukaan naiset eivät puhu seksistä ja että runkkaaminen ei ole kahvipöytäkeskusteluihin soveltuva aihe. Anteeksi mitä?! Joko minä olen elänyt elämääni jossakin erityisen kieroutuneessa kuplassa tai sitten tuossa väittämässä ei ole järjen häivää. Henkilökohtaisesti veikkaan vahvasti jälkimmäistä. Oman kokemukseni mukaan seksi on nimenomaan naisten kestosuosikkiaihe ja siitä puhutaan paljon. Siis PALJON. Ystävien kanssa käydään läpi niin hyvät kuin huonot kokemukset, uudet kumppanit, asennot, paikat, onko saatu ja milloin viimeksi ja monesti myös se, jos ei ole saatu liian pitkään aikaan. Seksi on ihan tavallinen aihe siinä missä mikä tahansa muukin ja siitä vuodatetaan yhtä lailla kuin muutenkin parisuhteesta tai vaikka töistä. Tai ainakin minun ystäväpiirissäni vuodatetaan ja toivoisin, että näin olisi muillakin. Samassa tekstissä, jossa mainostettiin naisten puhumattomuutta, verrattiin ...

Kaikki alkoi eksistentiaalisesta kriisistä. ”Kuka minä olen? Mitä minä haluan, mikä on minulle hyväksi? Missä minä olen hyvä? Ketä varten elän?” Jos yhtä äkkiä huomaa eläneensä koko aikuisuutensa muita varten ja toisten ehdoilla, on se totisesti kriisi. Sellaisen oivalluksen kohdatessaan on yksinkertaisesti pakko pysähtyä ja kysyä itseltään, että  ”nainen, mitä hittoa?!”.  Sen syvällisemmin tilanteeseen johtaneita syitä purkamatta voinen todeta, että hämmennys tuossa hetkessä oli suuri ja orastava pakokauhu syöksyi tsunamin lailla kohti. Siinä tilanteessa tollompikin tajuaa melko äkkiä, että nyt on korkea aika tehdä muutoksia. 27-vuotiaana, kahden pienen lapsen äitinä täyskäännöksen tekeminen elämässä ei kuulosta kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Niinpä lähdin hakemaan ratkaisua toista kautta: mitä minä jo osaan, mikä kiinnostaa, mistä haluaisin ottaa selvää? Täytyy myöntää, että aika kauan meni, ennen kuin hoksasin. Ja jälleen kerran vastaus taisi löytyä...